Mikko Levanto, Ari Okkonen | 1988-12-07 |
Julkaistu Helsingin Sanomissa 1989-01-09 |
Nykyinen sosiaalipolitiikka perustuu tarveharkintaan, jolla kohdennetaan erilaisia tukimuotoja erilaisista ongelmista kärsiville. Tämä onnistuu useimmiten varsin hyvin. Kuitenkin, pitäessään köyhät hengissä järjestelmä samalla pitää heidät köyhinä.
Nykyisen järjestelmän epäkohtien korjaamiseksi on tehty useita toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, joista seuraavassa tarkastellaan kahta. Näistä kansalaispalkkajärjestelmä on ollut esillä julkisessa keskustelussa. Sen sijaan lineaarinen järjestelmä, joka on esitetty aikaisemmin, on jäänyt Suomessa vähäiselle huomiolle. Ennen järjestelmien esittelyä ja arviointia on kuitenkin paikallaan tarkastella lähemmin nykyistä järjestelmäämme, jotta näkisimme, mitä uudelta järjestelmältä on vaadittava.
Nykyinen järjestelmä on toivottoman monimutkainen, joten tämä tarkastelu ei ole täydellinen.
Koska nykyinen järjestelmä perustuu tarveharkintaan, pienituloisimpien ei kannata tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi. Kaikki omat ansiot tietysti vähentävät avun tarvetta ja siis myös avun määrää, joten ne eivät lisää käytettävissä olevaa tuloa. Siksi kannattaa ennemmin olla työttömänä, kuin tehdä tilapäisiä töitä. Vakinaisia kokopäivätöitä taas ei tunnu riittävän kaikille.
Ihmiset jaetaan moniin eri luokkiin, joihin sovelletaan erilaisia määräyksiä. Koska ihmisten luokittelu perustuu moniin eri lakeihin, syntyy väliinputoajaryhmiä, joiden ongelmat eivät kuulu niinkään menettelyn piiriin.
Mutkikas järjestelmä suosii ammattimaisia sosiaalipummeja ja syrjii yksinkertaisia ihmisiä, jotka asuvat kaukana kirjastoista.
Yhteiskunnan on turvattava kaikkien toimeentulo järjestelmällä, joka täyttää seuraavat vaatimukset:
Nykyiseen järjestelmään liittyvien epäkohtien korjaamiseksi on useaan kertaan ehdotettu siirtymistä kansalaispalkkajärjestelmään: annetaan jokaiselle, joka ei saa palkkaa, saman verran 'kansalaispalkkaa' kyselemättä muita perusteita. Niille, joiden palkka on 'kansalaispalkkaa' pienempi, maksetaan erotus.
Kansalaispalkkajärjestelmässä ei kannata tehdä työtä, ellei palkka ylitä kansalaispalkkaa niin paljon, että erotus korvaa menetetyn vapaa-ajan. Siten pienikin elintason parannus edellyttää hyvin palkatun työn saamista. Kansalaispalkkajärjestelmä pitää köyhät köyhinä.
Lineaarisessa järjestelmässä kunkin käytettävissä oleva nettotulo on
N = k ⋅ B + M,
missä N on käytettävissä oleva rahamäärä, B on bruttotulo, M on taattu minimitoimeentulo ja k on kerroin (0 < k < 1), joka valitaan minimitoimeentuloa vastaavasti siten, että yhteiskunta saa riittävät verotulot.
Lineaarisesta järjestelmästä havaitaan pienellä vaivalla:
Nämä havainnot osoittavat, että lineaarinen järjestelmä täyttää kaikki toimeentulon turvaavalle järjestelmälle asetetut vaatimukset.
Edellä on verrattu kahta ehdotusta kaikkien toimeentulon turvaamiseksi ilman nykyisen sosiaalipolitiikan epäkohtia. Näistä lineaarinen järjestelmä osoittautui paremmaksi. Mikään tarkastelluista epäkohdista ei esiinny lineaarisessa järjestelmässä.
Jos halutaan päästä köyhyydestä ja siihen liittyvistä epäkohdista, on lineaarinen järjestelmä otettava käyttöön.